Duunii, duunii, vähän lääkishakua ja sit duunii
Duunii, duunii, vähän lääkishakua ja sit duunii
13 tunnin pitkä vuoro. Sitten kotiin, aamulla lasten vienti kouluun ja eskariin ja sitten pyykinpesua. Muutama kemian lasku siinä odotellessa, pyykkikoneen pyöriessä. Samalla myös lounas, jos töissä ei pääsekään hetkeen tauolle. Ripustan pyykit ripeästi, puen ja lähden töihin. Bussissa katson puhelimella Hippokampuksen tehtäviä. Keskittyminen on vaikeaa, lataan hetken vain tuijottamalla ikkunasta ja välttelen puhelinta.
Jään bussista, kävelen sairaalalle. Rappuset alas tunnelikerrokseen ja pukuhuoneelle. Sieltä työvaatteet päällä teho-osastolle. Rakastan tätä työtä ja tämä osasto tuntuu kodilta. Tulenkohan tänne joskus töihin lääkäriksi, vuosien päästä? Katson millä paikalla olen, ja suuntaan sinne ottamaan raporttia aamuvuoron hoitajalta. Päästän hänet tauolle ja käyn sitten itsekin kahvilla, sillä tauko kannattaa pitää jos ja kun siihen on mahdollisuus.
Potilas on nukutettuna ja intuboituna hengityskoneessa. Hän on kriittisesti sairas ja ollut isossa leikkauksessa. Hänen tilansa on toimenpiteen ansiosta parempaan päin, mutta noradrenaliinin tarve on vielä suuri. Noradrenaliini, eli norri, mm. supistaa verisuonia ja nostaa siten verenpainetta. Se on myös elimistön oma hormoni, mutta omassa työssäni olen läheisesti tekemisissä synteettisen noradrenaliinin kanssa. Annostelen sitä infuusiona tällekin potilaalle, jotta saan turvattua hänelle riittävän verenkierron.
Otan verinäytteen ja syötän sen verikaasuanalysaattoriin. Potilaan laktaatti nousee ja emäsylijäämä on enenevästi pakkasen puolella. Valtimopainekäyrä seilaa. Kerron lääkärille. Nesteytetään potilasta ja otetaan uusi näyte. Suunta on edelleen sama, ja siihen emme lääkärin kanssa ole tyytyväisiä. Nesteytetään lisää. Pitää tehdä varanorri, koska potilas on riippuvainen infuusiosta ja annos niin iso, ettei infuusion tulo saa katketa. Varaudutaan siis.
Lääkäri huomaa, että kalkkiarvo on matala ja määrää kalsiuminjektion. Haen sen ja valmistan sen. Omainen soittaa. Sitten täytyy taas ottaa verikaasuanalyysi. Arvot ovat edelleen huononemaan päin. Lääkärin ohjeesta kokeillaam vielä albumiinia ja seuraavana oljenkortena soitto kirurgille, mikäli arvot eivät kohene. En pistä ohjelmoitua verenohennuslääkettä, koska on vaarana että potilas joutuu leikkaussaliin. Ehkä kaikkea ei saatukaan vielä korjattua. Hemoglobiini kuitenkin pitää, eli verenvuodolta ongelma ei tällä kertaa vaikuta.
Valmistan antibiootit ja infusoin ne potilaaseen. Hänet on myös korkea aika kääntää, pyyhkäistä selkä ja kohentaa asentoa. En taida ehtiä iltatauolle, mutta töitä on niin paljon että näläntunne on hävinnyt. Seuraava verikaasuanalyysi on vihdoin lupaavampi. Pakko ehtiä kirjata tekemänsä työt. Sitä mitä ei ole kirjannut, ei ole tehnyt. Virallisesti katsoen nimittäin.Yövuoro tulee, annan raportin ja lähden nälkäisenä ja väsyneenä kotiin. Muistan bussimatkalla, että unohdin kirjata omaisen yhteydenoton ja virtsakatetrin huuhtelun.
Tulen kotiin, lapset nukkuu. Puoliso on väsynyt, minä myös. Tänään oli viimeinen päivä siirtää yhden laskun eräpäivää, jota en vielä pysty maksamaan. Teen vielä sen, silmät harittaa. Pesen hampaat ja menen nukkumaan, yritän saada unta. Nukahdan, mutta havahdun johonkin. Pää käy kierroksilla kiireisen päivän jälkeen.
Kello soi kuudelta. Juon kahvin, puen ja lähden. Lapset nukkuu. Takaisin töihin ja iltapäivällä töiden jälkeen menen hakemaan lapset. Kuluneena kolmena päivänä olen nähnyt lapsia reilun tunnin verran eilen aamulla. Olen väsynyt. Halaan lapsia ja kysyn, miten päivä meni. Haluan, että he tietävät, että minua kiinnostaa. Pelkään, että väsymys peittää sen.
Huominen koittaa jälleen ja menen taas vasta iltavuoroon. Saan viedä lapset aamulla. Sen jälkeen ehdin pari tehokasta tuntia opiskella, jos en käytä aikaa siivoamiseen ja tiskaamiseen. Opiskelu on mahtavaa, vaikka teenkin väsyksissäni hölmöjä huolimattomuusvirheitä. Surettaa ja omatunto kolkuttaa, kun en voi olla perheen luona illalla. Mutta myös töitä teen perhettä varten, ilman työtäni emme tulisi toimeen.
Pidän Hippokampuksesta ja siitä, että voin etäkurssillakin osallistua Lääkisvalmennuksen laskuharjoituksiin. Toisaalta ikävöin lähikurssia ja Craniumia. Ehkä keväällä ikävä saa helpotusta ja voin tehdä hiukan vähemmän töitä, jotta voin tehdä enemmän töitä unelmieni töiden eteen.
Tärkeä huomautus! Muistakaa nauttia elämästä ja tehdä muutakin kuin töitä, se jos mikä virkistää ja parantaa oppimista! Sitä kohti.
