Epäonnistumisia ja lannistumisia
Epäonnistumisia ja lannistumisia
Tämän viikon lauantaina oli Lääkisvalmennuksen vuoden ensimmäinen simuloitu koe. Joulukuun kokeen missasin työ- ja joulukiireiltä, nyt vannoin itselleni tekeväni kokeen viimeistään koepäivänä, jotta se ehtisi opettajien tarkistukseen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Yllättävät ja suoraan sanottuna ikävät perheasiat veivät kaiken ajan ja kaikki voimat. Loppuviikko on mennyt niiden tiimoilta aika synkissä merkeissä.
Kurssin simuloidut kokeet ovat virallisesti aina tiettyinä etukäteen ilmoitettuina lauantaipäivinä, syyskaudella joulukuussa ja keväällä noin kerran kuussa pääsykokeeseen asti. Kokeen voi tehdä myös muutama päivä etukäteen, mikä on itselleni helpotus. Lauantaisin on itselleni usein vaikea järjestää minimissään viittä tuntia rauhallista aikaa tehdä koe. Useimmiten olen joko töissä tai kiinni lasten kanssa. Kun opiskeluaika on samoista syistä muutenkin kortilla, tulee kokeen tekemistä usein myös lykättyä siksi että haluaisi ehtiä vielä vähän opiskella ennen sitä. Nyt olin päättänyt, että tekisin kokeen perjantaina kun lapset ovat koulussa ja eskarissa, olin sitten opiskeluissa menossa missä vaiheessa tahansa.
Toisin kuitenkin tosiaan kävi. Olin pettynyt itseeni, vaikka en mahtanut asialle mitään. Elämässä vain tulee välillä ylitsepääsemättömiä esteitä. Kirjoitin aika hiljattain siitä, että onnistuin tällä kertaa joululomalla välttämään burnoutin lääkishaussa. Sen sijaan taidan olla siinä pisteessä nyt. Koko paletti tuntuu nyt olevan liikaa ja olen loppu.
Bloginikin pyörii paljon sen ympärillä, että lääkishaussani on paljon haasteita matkassa. On lapset, haasteita perheessä ja lähipiirissä, täysi-aikainen työ sairaanhoitajana teho-osastolla ja silti edes rahat eivät riitä elämiseen. Olenkin viime päivinä miettinyt, onko lääkishaku todella minulle realistista? Lisäksi viime postaukseni jälkeen olen myös alkanut stressaamaan sitä, etten todennäköisesti pääse tänäkään vuonna lääkikseen. Vuoden vaihteen jälkeen alkaa realisoitua, kuinka paljon kursseja on vielä käymättä ja kertaamatta ja kuinka vähän aikaa on jäljellä, kun ottaa huomioon työt.
Teen helmikuusta alkaen 80% työaikaa, mutta keikkaa tai lisävuoroja joudun todennäköisesti tekemään, ellei perheen taloudelliseen tilanteeseen ole vieläkään luvassa muutosta. Mitään ruhtinaallista määrää lisää opiskelutunteja ei siis keväällekään ole luvassa. Lisäksi huomaan, ettei oppiminenkaan suju kun vointi on huono. Väännän sitkeästi pitkiä laskuja, mutta tulos on kaiken puurtamisen jälkeen väärä ja juuri nyt sekin syö uskoa koko hommaan. Katson vanhoja pääsykoetehtäviä ja huomaan, miten paljon olen unohtanut asioista, joiden opiskelusta on taas venähtänyt aikaa. Olo on masentunut.
Loppu mikä loppu. Harteilla on nyt kerta kaikkiaan enemmän kuin jaksan kantaa. Juuri nyt tuntuu ettei lääkisunelma ole minua varten. Yleensä käsitellessäni blogissani negatiivisia asioita päädyn lopuksi positiivisiin ajatuksiin. Nyt olo ei kanna sinne asti. Halusin kuitenkin tehdä tämän postauksen, koska minusta on tärkeää ettei lääkishakijan tarvitse aina olla valovoimainen, fiksu, reipas ja positiivinen.
Katsotaan, mikä meininki on ensi viikolla. Sinne asti voimia alkuvuoteen kaikille!
