Näkökulma lääkishakuun: palautuminen
Näkökulma lääkishakuun: palautuminen
Palautumisesta puhutaan nykyään paljon. Olen itsekin aliarvioinut sen merkityksen ja joutunut sitten kantapään kautta pohtimaan palautumista syvällisemmin. Omalla kohdalla palautumisen mahdollisuutta haastaa mm. ruuhkavuodet. En kuitenkaan nuorena yksin asujana ollut sen parempi huolehtimaan omasta jaksamisesta, päin vastoin. Elämänkokemus on ollut tässä suurena apuna, vaikka sekään ei juuri auta karsimaan lapsiperheen arjen menoista. Kokemuksesta huolimatta otan myös edelleen joskus harha-askelia, kun stressi ja väsymys sumentavat logiikan. Koen silti tietäväni tästä aiheesta sen verran, että haluan jakaa ajatuksiani.
Lääkisvalmennuksen kurssilla aloittaessani minuun teki vaikutuksen, kuinka opiskelijan palautuminen ja mielenterveys otettiin heti ensimmäisestä päivästä asti tosissaan. Läpi kurssin valmentajat painottavat aina muun opetuksen lomassa jaksamisesta huolehtimista ja sitä, että on muutakin elämää kuin lääkishaku. Tästä Lääkisvalmennukselle iso kiitos!
Viime syksynä aloittaessani opiskelun lääkiksen pääsykokeeseen kaikki oli uutta, ja halusin saada osaamista niin nopeasti kuin mahdollista. Lähes jokaisen vapaan sekunnin käytin Hippokampuksen tehtävien pohtimiseen tai videoiden katseluun. Bussissa, kotona kun lapset söivät iltapalaa tai katsoivat hetken piirrettyjä, töissä joskus jopa vessatauolla. Kotona lapset saattoivat huutaa minua useita kertoja riitaa tuomaroimaan, kun huusin vihdoin läppärin ääreltä: “joo joo mä tuun ihan kohta”. Jouluun mennessä olin niin lopussa, etten lopulta päässyt opiskelussa lainkaan eteenpäin kokonaiseen kuukauteen.
Tästä viisastuneena toimin nykyään hyvin toisin. Tuolloin tein vain 60% työaikaa, nyt täyttä päivää. Nyt opiskelen vain sellaisina hetkinä, kun minulla on mahdollisuus keskittyä opiskeluun. Lähinnä siis keittiön pöydän ääressä, kun lapset ovat koulussa ja eskarissa ja mieluiten puolisokin töissä tai opiskelemassa. Näitä hetkiä ei tässä tilanteessa ole enää ylen määrin, mutta ne ovat tehokkaita verrattuna viime syksyyn.
Se, että annan lapsille huomiota ja aikaa silloin kun he sitä tarvitsevat, auttaa minua jaksamaan paremmin kuin väkisin opiskelu silloin, kun lapset ovat kotona. Myös minä tarvitsen aikaa perheen kanssa, ja se on loistava tapa palautua opiskelusta. Perhe, opiskelu ja työ vaativat kaikki voimia, mutta voivat sekä tukea tai kuluttaa toisiaan.
Se palauttava tekijä, joka ensimmäisenä jää pois kiireisessä arjessa, on omat harrastukset. Onnistuin juuri pidempien vapaiden ansiosta käymään tanssitunnilla ja uimassa peräkkäisinä päivinä. Se oli ihanaa ja harvinaista! Yritän ehtiä edes ulkoilla, sillä sen puutteen huomaan ensimmäisenä niin, että seinät kaatuvat päälle.
Olen niitä ihmisiä, jotka käyvät aurinkoenergialla ja pimenevä syksy ei ole sitä elämän helpointa aikaa. Edes puoli tuntia kerrallaan raitista ilmaa on silti aina parempi kuin sisällä kököttäminen koko päivän. Viime syksynä myös koneen ääressä tuli opiskelessa istuttua liikaa, kun tuntui, etten saisi menettää minuuttiakaan.
Palautuminen on sekä riittävästi nukkumista, lepäämistä että mieleistä tekemistä. Se voi olla turvallisia rutiineja tai pieniä irtiottoja. Oikeastaan se on kokonaisvaltaista itsestään huolehtimista. Uni ja lepo on tästä välttämätön osa. Vapailla nukun usein paremmin ja työputkien aikana nukkumisessa on edelleen haasteita. Kun nukahtaminen kestää, en katsele kelloa. Vain muutaman tunnin nukkuneena jaksan seuraavan päivän paremmin, kun en ole jatkuvasti tietoinen siitä, että nukahdin vasta kello kolme.
Monen heikosti nukutun yön jälkeen keho kyllä vaatii leponsa, viimeistään kun vapaapäivä viimein koittaa. Se, että osaa rauhoittua lepäämään arjen keskellä, maksaa itsensä takaisin. Rauhoittumisen oppiminen voi olla paljon vaikeampaa kuin osaa kuvitella. Jos mieli käy kierroksilla, laadukas uni ei toteudu. Puoliso muistuttaa jatkuvasti, että muistaisin “rauhoittua lepäämään”.
Vielä yhden tärkeän näkökulman palautumiseen haluaisin nostaa esille, nimittäin “ei minkään” tekemisen. Nykytiedekin korostaa tylsyyden tärkeyttä aivoille. Nykyään vaalin niitä hetkiä, kun en tee mitään erikoista. Kun en ole töissä, pese pyykkiä, vie lapsia harrastuksiin, pese jonkun hampaita, laske fysiikkaa, opettele solubilsaa tai lenkkeile. Enkä varsinkaan katso puhelinta. Kun tuijottelen verhon kuvioita, selailen laiskasti vanhoja lehtiä tai töhertelen vihkoon ei mitään.
Palautuminen on suorittamisen vastakohta ja ne tarvitsevat toisiaan. Nyt, pitkien vapaiden jälkeen olen oikeastaan jo valmis töihin, vaikka toivonkin että työpäiviä olisi vähemmän ja opiskelupäiviä enemmän.
