Elämää
Elämää
Kulunut viikko on ollut kuin huipentuma kuluneelle vuodelle. Perheemme koki suuren menetyksen. Itsekin suren, mutta minulla on suurempi rooli muiden tukijana kuin itse surijana. Tuttua hommaa, ja samalla aivan eri asia olla tukena perheenjäsenen kuin sairaanhoitajan roolissa. Viime vuoden maaliskuussa oli vastaava tilanne. Silloinkin opiskelin lääkiksen pääsykokeeseen, ja totta kai tapahtunut rokotti opiskelua ja jaksamista. Niin varmasti nytkin, mutta silti tilanne on jo jotenkin tutumpi.
Tällä kertaa en myöskään koe opiskelusta huonoa omatuntoa kuten viimeksi. Hippokampuksen tehtävien tekeminen on tervetullutta vaihtelua isojen asioiden äärellä olemiselle. Koettua “saman” viime vuonna on helpompi tajuta, että elämä jatkuu ja on ihan ok tehdä normaaleja asioita mahdollisuuksien ja oman jaksamisen rajoissa.
Tekee myös hyvää huomata välillä ne asiat elämässä, joiden rinnalla muut murheet ovat vähäpätöisiä. Juuri nyt esimerkiksi ei ahdista ajatus siitä, etten pääsisi tänä vuonna lääkikseen. Ei harmita, etten hakenut lääkikseen aikoinaan jo parikymppisenä, tai se etten saanut harjoituskokeesta hyviä pisteitä. Aion antaa läheisilleni nyt sen tuen, mitä he tarvitsevat ja opiskelu jää kirkkaasti jälkimmäiselle sijalle.
Lääkäriyden tavoittelu tuntuu silti yhä merkityksellisemmältä. Sairaanhoitajan työssäkin se, että saan olla tekemisissä niin arvokkaan asian kuin kuoleman kanssa on niitä asioita, mitä eniten arvostan. Kaikkia ei voi parantaa. Kaikkien meidän aika tulee joskus. Toisilla liian aikaisin, toisilla aivan liian pitkäkestoisten kärsimysten seurauksena. On suuri kunnia auttaa tekemään lähdöstä mahdollisimman kivuton, arvokas ja rauhallinen. Kuolema on osa elämää ja juuri se tekee tästä niin arvokasta.
Tänään pidin huolta, että lapset saavat viettää tavallisen, mukavan päivän ulkoillen. Oli ihanaa saada kunnon annos aurinkoa itsekin. Kevät tulee ja koekin lähestyy. Juuri nyt fiilis on kaiken kaikkiaan rauhallinen ja luottavainen, tuli mitä tuli.
