Pääsin lääkikseen!
Pääsin lääkikseen!
Se yksi lause, “sinut on hyväksytty”, muutti koko elämäni. Ensin tuli hämmästys: “Oikeestiko?!”, sitten onnistumisen ilo. Säntäilin onnesta sekaisin ympäri kotia. Pääsin lääkikseen! Seuraavat 6 vuotta oli yhdessä hetkessä ohjelmoitu. Ilakoinnin, riemusta pomppimisen ja ilouutisen välittämisen jälkeen istahdin tutun työpöytäni ääreen. Kaikki sen ääressä vietetyt tunnit palautuivat mieleeni. Oman työn hedelmä maistuu niin hyvältä. Avasin pöytälaatikon ja otin esiin Helsingin yliopiston tunnuksin varustetun kirjekuoren. Avasin sen. Siinä olivat edellisen vuoden hakutulokset: “Valitettavasti et ole tullut hyväksytyksi…”. Repäisin kirjeen kahtia. En pidä draamasta, mutta jotenkin tuo tuntui hyvältä. Intoa, motivaatiota ja kutkuttavaa jännitystä puhkuen tuskin maltoin odottaa elokuuta.
Loppukesä menikin samoissa hyper-onnen jälkimainingeissa. Se, että sain unelmieni opiskelupaikan, ei ollut minulle itsestäänselvyys. Olin tosi kiitollinen itselleni ahkeruudestani ja päämäärätietoisuudestani. Kun elokuu vihdoin koitti, ja opiskelu alkoi, onnitteluryöpytys vain jatkui: opettajat, professorit, jopa dekaani ja yliopiston rehtori muistivat mainita puheissaan, miten upean suorituksen olimme tehneet. Ja eikä aikaakaan, kun olimme pulpahtaneet lääkiskuplaan.
Lääkiksen alku
Infoluennot, tutor-ryhmätapaamiset, pbl-perehdytys ja iPad-opetus täyttivät ensimmäiset päivät. Alfojen (alfa = Helsingin lääkiksen fuksi) pään menoksi on myös perinteisesti järjestetty rentoa ja railakasta ohjelmaa: Meikku-seikkailu, Club candy, Ylämaan kisat, alfajaiset ja valehtelematta varmaan toistakymmentä muuta eventtiä. Ohjelmaa oli oikeasti niin paljon, että ensimmäisen viikon jälkeen intoni juosta riennoissa ja riehunnoissa alkoi hyytyä. Ympärilläni oli 200 uutta naamaa, kaikki tulevia kollegoita. En voinut muistaa edes puolia nimistä. Onneksi iPadin kulman ID-tarrasta pystyin lunttaamaan kaverin nimen hätätilanteessa. Lukujärjestys ja ryhmäjaot oli laadittu valmiiksi, niitä ei onneksi tarvinnut stressata. Sain vain sukeltaa lääkisputkeen. Putki on tosi hyvä sana kuvaamaan lääkisopintojen rakennetta: alfasta epsiloniin, astut sisään ja käyt läpi sen mitä lääketieteen lisensiaatin titteli vaatii ja putkahdat sitten toisesta päästä ulos työelämään.
On ihan OK olla hukassa
Stadin lääkis sijaitsee jykevässä Biomedicum-kompleksissa. Biomedicum, BM, kuulostaa jo nimenä niin siistiltä! Siellä siis tapahtuu pääasiassa prekliininen opetus, lääkiksen ekat 2 vuotta. Pakko tunnustaa, että jouduin kysymään pari kertaa BM:n aulan infosta, mistä löydän oikean luentosalin, seminaari- tai kokoushuoneen. Vaikka nyt tämä lähinnä naurattaa, ekoina päivinä on ihan ok olla vähän hukassa! Maanalaiset käytävät Meilahden sairaalaan, opiskelijoiden luolamaiseen oleskelutilaan, Mocsuun, sekä Terkko-kirjastoon luovat lafkalle tylypahkamaista karismaa. Opintojen edetessä moni opiskelija nousee alimpien kerrosten opetustiloista ylimpiin kerroksiin, joissa tutkimusryhmien tilat ovat, tekemään syventäviä opintoja tutkimuksen parissa.
PBL:t eli pebat
En oikein tiennyt mitä odottaa PBL-opetukselta (Problem Based Learning; ystävien kesken “peba”). Miten homma toimii? Miten löydän roolini ryhmässä? Saanko kavereita? Olenko yhtä fiksu kuin muut? Eka PBL-setti oli eräänlainen ensiapukurssi. Se oli toimiva ice breaker, ja sain huomata miten nopeasti ryhmähenki löytyi, oli helppo tutustua toisiin pienemmässä porukassa ja sai kokea, että kyllähän mä tänne kuulun. Myöhemmin siirryttäessä “oikeisiin kursseihin”, kuten solubilsaan, fysiologiaan ja anatomiaan, oppi arvostamaan peboja lukurytmin ylläpitäjänä.
Kilpailu lääkiksessä
Moni kokee, että lääkiksessä on keskimäärin tosi hyvä henki. Kollegiaalisuus iskostetaan meihin jo alkumetreillä. Mulle oli positiivinen yllätys huomata, että lääkiksessä on hyvin vähän kilpailua. Ehkä pääsykokeeseen asti peli on ankaraa, mutta lääkiksen sisällä on turha kisata siitä, kuka saa eniten vitosia. Lääkäriksi kouluttautuminen on myös ammattiin kasvamista, ja se on paljon enemmän kuin tenttiarvosanat.
Lääkiksestä tyypillisesti ajatellaan, että siellä porukka on fiksua, kunnianhimoista ja ahkeraa, lukujärjestys on täynnä ja joustamaton, ja opiskelu verraten työlästä ja rankkaa. Sanoisin, että se on kaikki totta. Toisaalta, jo ensimmäisen vuoden aikana oppii huomaamaan, että lääkisläiset ovat ihan samanlaisia kuin muutkin, ei todellakaan mitään yli-ihmisiä. Vaikka lääkiksessä on ihan erilainen opiskelurytmi kuin muissa tiedekunnissa, kahtena ensimmäisenä vuonna pakollista opetusta on melko vähän. Preklinikan aikana opiskelu on jatkuvaa pänttäämistä. Vasta klinikassa pääsee oikeasti kosketuksiin potilaiden ja siten myös “perinteisen” lääkärintyön kanssa. Suomessahan lääkisopiskelu on monin tavoin todella ihmimillistä: esimerkiksi feilatun tentin saa uusia ilman pelkoa opiskelupaikan menetyksestä. Sanotaan, että pääsykoe on lääkiksen vaikein tentti, ja se on kyllä ihan totta.
Olenko oikealla alalla?
Kaiken hypetyksen jälkeen haluan kirjoittaa myös vähän epätavallisemmasta aiheesta. Jos olet nyt niiden onnekkaiden “Hyväksyttyjen” joukossa, tämä koskee sinua: Vaikka lääkikseen pääsy olisi ollut suuri unelmasi, on ihan normaalia, vaikka välillä kyseenalaistaisit valintasi: “Olenko oikealla alalla?” Sinusta ei ehkä nyt tunnu siltä, että saattaisit ikinä kysyä tätä itseltäsi, mutta jos niin käy, älä hätkähdä. Eräs pitkän uran tehnyt kirurgi totesi minulle, että ei ymmärrä, miten nuori voi sanoa “aina halunneensa lääkikseen”, kun ei tiedä millaista lääkis ja lääkärin työ oikeasti on. Ja tottahan se on, meillä on lääkäriydestä ja lääkiksestä tietty mielikuva ennen kuin pääsemme sisään. Vasta opiskelu ja lääkärin työn näkeminen ja tekeminen näyttää, olemmeko oikealla alalla. Lääkärin työ on kliseen mukaisesti arvostettua, haastavaa ja palkitsevaakin, mutta se on myös rankkaa ja vie ison osan elämästä. Lääkäriys on myös ihan erityisellä tavalla osa identiteettiäsi, ehkä enemmän kuin joku toinen ammatti.
Se, että uskaltaa kyseenalaistaa valintansa on vahvuuden ja kypsyyden merkki, ei heikkouden ja epävarmuuden. Ja yleensä tämän kyseenalaistamisen kautta oma valinta vain vahvistuu. Lääkiksen keskeytysprosentti on todella matala, lähes 0. Toisaalta, voi olla, että opiskelu vain vahvistaa tunnettasi siitä, että olet oikealla alalla. Oli miten tahansa, kumpikaan kokemus ei tee sinusta huonompaa tai vähemmän soveltuvaa lääkäriksi, eikä myöskään parempaa. Tärkeintä kuitenkin on, että olet rehellinen itsellesi ja opettelet kohtaamaan ja käsittelemään tunteitasi jo lääkiksen alusta lähtien.
Kollegiaalisuutta ja koti-ikävää
Haluaisin myös muistuttaa, etenkin jos aloitat lääkiksessä suoraan lukiosta, että ensimmäiseen opiskeluvuoteen liittyy melko usein tietynlainen ‘kulttuurishokki’. Yliopisto-opiskelun aloittaminen on iso muutos, ja siihen liittyy paljon odotuksia, joista osa ehkä täyttyy ja osa ei. Lisäksi koti-ikävä voi vaivata, jos olet muuttanut toiselta paikkakunnalta. Ottaa aikansa, että löytää oman paikan, verkoston ja oppii tuntemaan uuden kotikaupunkinsa. Itselläni koti-ikävä oireili lievänä ahdistuksena, alakulona ja epävarmuutena, ja se heijastui myös opintoihin. Se kaikki meni kuitenkin ohi. Kyse on reaktiosta isoihin muutoksiin nuoren ihmisen elämässä. En aluksi edes tajunnut, että kärsin koti-ikävästä, ennen kuin juttelin kurssikavereideni kanssa. Osa heistä oli samassa tilanteessa ja he toimivat vertaistukena ja tsemppasivat, kunnes nuo fiilikset menivät ohi.
Toisaalta voi olla, että lääkis tuntuu just oikealta, ja nautit opiskelusta täysillä (tai ainakin nautit opiskelijabileistä täysin kulauksin). Se on ihan yhtä normaalia. Kaikki eivät koe tätä ‘kulttuurishokkia’ samalla tavalla. Pääsykokeisiin opiskelemiseen on yleensä investoitu sen verran duunia ja aikaa, että se itsessään on jo toiminut vakuutuksena siitä, että todella haluaa lääkikseen. Ei sitä sitten enää lääkiksessä mietitä: Sitten vain nautitaan joka hetkestä!
Alfalle:
Joka tapauksessa, arvon kollega, nykyinen tai tuleva, haluan minäkin onnitella sinua, että olet valinnut lääkiksen! Aloitatpa ensimmäisen vuotesi nyt tai ehkä seuraavalla yrityksellä, nauti siitä täysillä, heittäydy siihen, suhtaudu kaikkeen avoimin mielin ja tee parhaasi kuten tähänkin asti. Vaikka toisaalta voisi ajatella, että tarvitseeko sitä lääkikseen pääsemistä nyt niin kovasti hypettää, niin todellisuudessa se onni ja ilo kantaa niinä aikoina, kun opiskelu ja työ tuntuvat rankalta.
Olet ansainnut paikkasi, ja sinulla on lupa iloita siitä. Jos sinulla ei tätä paikkaa vielä ole, haluan sanoa sulle: älä luovuta! Jos minä olisin luovuttanut, en olisi nyt tässä.
Tsemppiä syksyysi,
Stadin Kandi
