Polku pohjalta lääkikseen
Polku pohjalta lääkikseen
Tunnelmat haun suhteen ovat aika eri kuin vuosi sitten syksyllä. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Pääsykokeen katsominen ei enää aiheuta epätoivoisten kysymysmerkkien tulvaa aivoissa. Motivaatio ja määrätietoisuus hakua kohtaan on kuitenkin säilynyt. Epävarmuus ei ole täysin hävinnyt, sillä elämäntilanteen tuomat haasteet ovat monilta osin ennaltaan tai jopa lisääntyneet, osiltaan onneksi myös helpottaneet. Epäusko omaan oppimiseen ja turhautuminen omaan osaamattomuuteen on kuitenkin nykyään jo aika harvinaista.
Vaikka jo muutama vuosi sitten paloin halusta hakea lääkikseen, kamppailin pitkään sen tunteen kanssa, että on liian myöhä. Iän olisi pitänyt alkaa edes kakkosella, niin olisi ollut helpompaa. Miksi olin niin surkea, masentunut ja tyhmä lukioikäisenä. Miksi syrjäydyin. Tällaisten ajatusten seurassa painiskelin ja silloin tällöin painiskelen edelleen.
Noista kummittelevista mietteistä huolimatta olin jo tuolloin päättänyt hakea. Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 2021 ja jäin teho-osastolle töihin, kuten olin toivonut. Jo 9 kuukautta valmistumisen jälkeen paloin loppuun, jäin ensin sairauslomalle ja sitten palasin töihin osasairauspäivärahalla. Tuolloin päätin, että nyt on oikea hetki aloittaa haku.
Se oli elämäni parhaita päätöksiä. Siihen mennessä olin päässyt riittävästi yli ainakin edellä mainitusta ikäkriisistä. Kun aloitin Lääkisvalmennuksen lähikurssilla aika lailla tasan vuosi sitten syyskuun loppupuolella, olin haltioissani. En tiennyt, mikä on toisen asteen yhtälö, vektori tai derivaatta. En osannut laskea murtolausekkeilla.
Nautin oppimisesta ja oivalluksista suuresti. Turhauduin myös usein itkuun asti. Tuntui, että olin huonompi kuin kaikki muut kurssilaiset enkä usein vain millään nähnyt matemaattisia yhteyksiä, joiden tajuaminen yhtälöiden ratkaisemiseen vaadittiin. Ensimmäiset kuukaudet menivät matemaattisten perusasioiden jankkaamiseen, mutta lopulta ne alkoivat mennä perille.
Lopulta kaikki muut syksyn lähikurssilaiset olivat niitä parikymppisiä, osa allekin. Sekin otti edelleen yllättävän koville. Ei niinkään siksi, että itse olin vanhempi kuin muut. Se vain toi niin voimakkaasti pintaan omat nuoruusvuodet, jolloin olo ei ollut ihan parhain. Minulla ei tuolloin ollut vastaavia tulevaisuuden suunnitelmia, kuin kurssikavereillani. Olin vuosia todella hukassa ja haaveilin enemmän itsemurhasta kuin jatko-opinnoista. Mikään terveydenhuoltoalan koulutus ei käynyt noina aikoina edes mielessä.
Mielenterveysongelmat johtivat syrjäytymiseen ja muihin ongelmiin. 26-vuotiaana aloin odottaa ensimmäistä lastani. Tämä sai minut suhtautumaan eri tavalla myös omaan tulevaisuuteen, sillä olin aivan lumoutunut sisälläni kasvavasta uudesta elämästä. Mikään helppo tie se ei ollut. Elämä oli nuoresta iästä huolimatta ollut pitkään näköalatonta, ja yhtäkkiä sen piti olla kaikkea muuta.
Aloitin sairaanhoitajan opinnot odottaessa toista lastani. Olin tuolloin 28-vuotias. Noiden opintojen aikana tajusin pikkuhiljaa haluavani lääkäriksi. En silti kadu sairaanhoitajaopintojani ja ensikertalaisuuden menettämistä. Olen oppinut paljon ja minulla on jo kokemusta esimerkiksi siitä, millaista on työskennellä sairaalamaailmassa. Tehohoito on intohimoni ja oli hieno saavutus päästä haluamaani työpaikkaan heti valmistuttuani.
Tällainen avautuminen tuli tämänkertaisesta postauksesta. Lääkisvalmennus tuntui heti viime syksystä omalta paikalta. Valmentajille oli helppo puhua mieltä painavista asioista, eikä oloaan tarvinnut tuntea millään lailla hölmöksi sen vuoksi. He ovat ammattilaisia paitsi pääsykoeaineiden opettamisessa, myös kurssilaisten kohtaamisessa. Tästä vakuutuin jo soittaessani Lääkisvalmennukseen ensimmäistä kertaa, kun vielä pohdin valintaa kurssinjärjestäjien välillä. Puheluun vastasi valmentaja Tino, joka auttoi myös valitsemaan oikean kurssin.
Lääkisvalmennukseen on mahdollista sopia myös ilmainen tutustumistapaaminen. Voin suositella!
